tiistai 30. syyskuuta 2014

Haussa parhaat instagramtilit!


Oon jo pitkään halunnu tehdä tällaisen postauksen, jonka avulla löytää uusia ihania instagramtilejä! Siellä kuitenkin pyörii niiiin pirun upeita kuvia ja kokonaisia kuvagallerioita, että huhhuh.. Mun itseni on kuitenkin vaikeaa jostain syystä enää käyttää aikaani pläräämällä läpi randomeja nimimerkkejä ja tägejä..

Teen ens kuun aikana sitte postauksen, jossa on mun makuun inspiroivimmat instagramtilit, niiden nimet ja kollaasit kuvista. Kerään ja julkaisen myös satunnaisia upeita kuvia - tottakai tunnuksien kanssa :)

Kommentoikaa instagraminne tähän tai käykää jättämässä jokin kommentti mun instaan TÄNNE nimimerkkiin annnye samanlaiseen kuvaan kuin nää tässä postauksessa olevat :)

Ja kommentoikaa VAIKKA seuraisinkin teitä jo, sillä otan tähän mukaan vaan kommentoineet, koska mun seuraamia tilejä on jo monia satoja enkä pysty käymään kaikkia läpi ja ois puolueellista valita vaan osasta jotain kivaa :|



Ps. nämä kuvat siksi, koska nää on meiän Rooman reissulta ja siksi, koska me ollaan uudestaan reissussa kuukauden päästä woooopwoop!


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ovatko muistot kalleinta kultaa?

Tässä teille postaus sanaakaan muuttamattomana puolenvuoden takaa maaliskuulta. Hassua miten paljon asiat ovat muuttuneet, mutta vielä hassumpaa kuinka jokainen sana pitää edelleen paikkansa.. Ps. tällasia postauksia mulla on luonnoksissa tyyliin joku viiskymmentä, vois ehkä useemminkin selailla niitä läpi..



Jenni Vartiaisen kappale Suru on kunniavieras on jo pitkään puhutellut mua tosi paljon. Huomaan selvästi itsessäni piirteitä, jotka todistavat minun pitävän surua kunniavieraana. Vaalin ja hoidan suruani ja joskus kasvatan sen jopa tyhjästä. Jollain tapaa tykkään olla surullinen. Onko se sitten tätä suomalaista melankolisuutta, mutta jollain masokistisella tavalla pidän siitä tunteesta kuinka sydäntä puristaa eikä kyyneliä voi estää valumasta. Pystyn käytännössä minä tahansa hetkenä laittamaan itseni itkemään ja tuntemaan kuinka sydämeen yrittää murtua pientä rakoa. Siihen riittää pari minuuttia musiikkia ja umpinaisin silmin hankittu oma rauha.


Näinä hetkinä palaan yleensä muistoihin. Isompiin asioihin, mutta myös yksittäisiin hetkiin. Katseisiin, kosketuksiin, sanoihin. Joskus olin helposti tosi surullinen ja jäin usein loukkuun sen surun tuoman vallan kanssa. Vaikka se tunne itsessään ei olekaan hyvä, sen tuoma voima on jotain mahtavaa.

Olen enemmän kuin muistankaan miettinyt ihmisiä, jotka elävät ainaisessa harmaudessa. He eivät salli itselleen sydäntäriipaisevia hetkiä eivätkä vaivu voimattomina sängynpohjalle. Kuinka he voivat sitten kokea niitä kaikista kirkkaimpiakaan hetkiä? Voivatko he tuntea sen pakahduttavan onnen ja elämänilon? En usko, että on olemassa mahdollisuus valita ja vapauttaa itsensä kokemaan ainoastaan iloiset tunteet. Se on joko kaikki tai ei mitään. Jos haluaa kokea sen kaikista suurimman onnen, on myös pystyttävä kokemaan suurin suru.


Voisin kiittää nuorempaa itseäni siitä, millainen olen nykyisin. Osaan surra ja palata niihin viiltäviin muistoihin, mutta enää ne eivät vedä minua mukanaan. Silloin tällöin käväisen siellä pimeämmällä puolella, tunnustelen sitä maailmaa ja hengähdän syvään. Sen jälkeen kuitenkin palaan tähän nykyisyyteen ja kannan mukanani yhä enemmän asioita, joita arvostan ja joista olen kiitollinen. Muistan paremmin millaista on ollut joskus ja tiedostan yhä selkeämmin millaista haluan tulevan olevan.


Ovatko muistot teidän mielestänne kalleinta kultaa? Itse pidän muistojani todella tärkeinä. Arvostan ja vaalin niitä joskus eniten sydäntä hajottaneita asioita, myös niitä jotka satuttavat edelleen. Olen käsitellyt kaikkea niin paljon, että pystyn nostamaan suupieleni vienoon hymyyn miettiessäni kaikkea tapahtunutta. Joskus toivoin ja joskus harvoin toivon vielä edelleenkin voivani unohtaa joitakin asioita. Tiedän kuitenkin, etten olisi oikeasti valmis luopumaan niistä vaikka saisin mahdollisuuden pyyhkiä ne pois ikuisiksi ajoiksi. Pyyhkisin silloin samalla pois osan itsestäni. Ilman näitä muistoja olisin aivan erilainen. En ehkä ymmärtäisi rakkaiden arvoa tai en tiedostaisi sitä, kuinka elämä saattaa joskus loppua odotettua aiemmin. En ehkä näyttäisi kuinka tärkeitä ne tietyt ihmiset ovat vaan saattaisin olla kylmä ja joutua vielä joskus katumaan sitä lopun elämääni. En ehkä sanoisi suoraan mitä tunnen, en ehkä avaisi sydäntäni ja ajatuksiani muille yhtä helposti. Kaikki nämä ovat asioita, joita arvostan muissa ja haluan pystyä arvostamaan myös itseäni näiden ominaisuuksien myötä.


En ole aina ollut samanlainen kuin nykyisin. En ole ymmärtänyt asioista paljoakaan. Mutta enhän minä ole ollutkaan kuin pieni tyttönen silloin. Pikkutyttö oon edelleenkin, mutta silti niin paljon viisaampi. Niin paljon paremmin elämää ymmärtävä.


Joskus huomaan ajattelevani näkökulmasta, josta en pidä. Tiedän sen olevan väärä suunta, mutta mikä siinä on, että ne kielletyt reitit ovat yleensä niitä kiinnostavimpia? Niistä tiedän, että mulla on vielä paljon opittavaa ja nähtävää. Oon ammentanut muistoistani ja kokemuksista irti niin paljon kaikkea, etten usko monenkaan käsitelleen asioitaan yhtä paljoa. Haluaisin niin kovasti olla tarpeeksi viisas, etten enää kasvattaisi sydäntäsärkevien muistojen tilaa, mutta tiedän sen olevan vielä aivan liian aikaista. Määhän oon vasta ihan keskeneräinen ja tuun vielä kokemaan niin paljon kaikkea, tuun vielä oppimaan niin paljon etten nyt varmaan edes uskoisi jos joku kertoisi.

Odotan jokseenkin vähän kauhulla tulevaa. Mistä asioista tulen vielä saamaan surullisia muistoja, vaikka kaikkeni yrittäisinkin toimia niin kuin kuvittelen olevan oikein? Tiedän niitä vielä tulevan, koska sellaistahan elämä vain on. Kaikki ei todellakaan ole aina itsestä kiinni, mutta yritän silti pyrkiä tekemään kaiken minkä vaan voin.



torstai 25. syyskuuta 2014

Take me back



















Ihan älytön matkakuume! Ei pelkästään ulkomaille vaan ihan Suomenkin sisällä. Mua ei niinkään kiinnosta rantalomat vaan haluan nähdä kaupunkeja, oppia kulttuureja ja muuta hienoa. Näiden kuvien yli viikon lomallakaan Cannesissa en edes minuutiksi istahtanut alas nauttimaan auringosta ja tajusin sen vasta reissun jälkeen :D Suomessa taas haluaisin jonnekin luonnon helmaan nauttimaan rauhasta ja tilasta hengittää. Kulkea koiran kanssa pitkin metsiköitä ja niittyjä, välillä pysähtyä syömään jonkun järven rannalle..

Tässä on ehkä jopa monenmoista reissua tiedossa loppuvuodelle.. Eiköhän ne selviä vielä ;)

Onko teillä vinkata jotain kaupunkikohdetta? Idyllistä suomimaisemaa? Ihan mitä vaan, mikä olisi teidän mielestä vierailun ja näkemisen arvoista! 

PS. enää huominen aikaa osallitua Miss Glossy 2014 kilpailuun - www.missglossy.fi


maanantai 22. syyskuuta 2014

Ihana syksy










Mää niin tykkään syksystä. Tai no tarkemmin niistä hetkistä kun ei oo kiire mihinkään ja voi suosiolla vaan nauttia. Syksyssä on jotain niin tunnelmallista. Silloin loppuu sellainen kumma kesän vapaudenkaipuu ja vauhkoaminen ja voi vain asettua aloilleen ilman omantunnontuskia. Oon nyt muutenkin jo tarpeeksi syvällinen ihminen ilman tätä syksyn ja pimeyden tuomaa tunnelmaakin.. Haha pakko muuten kertoa. Mun elämä tuntuu joskus melkeen ku sortuvan aivan minimaalisista jutuista. Mua ei niinkään stressaa tai haittaa ellen läpäise tenttiä tms, mutta jumalauta jos juuri ostamani kurkku tippuu kauppamatkalla pussista. Näin on käynyt nyt muutaman kerran ja joudun välttämään kyseistä reittiä, sillä en vaan kestäisi nähdä sitä kurkkua siellä - se vaan riipaisisi jostain niin syvältä. Mua alkaa myös ihan oikeasti itkettämään melkeen kun mietin tällasia ihan pieniä asioita. Kävin tänään aamupäivällä kaupassa ja mulla oli mukana vaan 20e. Onnistuin jotenkin kuitenkin ottamaan sen yli tavaraa ja jouduin jättämään pari juttua kassalle. Mulla oli niiiiin epäonnistunut olo. Nytkin vielä vähän painaa rinnasta muistella tuota hetkeä :D Näähän on oikeasti aivan naurattavia asioita!!! Kauppa on 100m päässä ja kurkku maksaa jonku euron. Ehkä mulle vaan tulee siks niin kauhea olo kun en pysty selviytymään edes noin pienistä asioita?? Mutta miksei mua sitten isommat "epäonnistumiset" haittaa? :D Joku psykologi hoi... HAHAHA yks tuollainen kurkkuepisodi oli keväällä enkä vieläkään pysty ihan täysin nauramaan asialle :D:D



Mmmmm. Jotain niin hyvää! Oliki aivan liian pitkä aika siitä kun oon viimeksi syöny daimkakkua.. En ees tajua miten jokin voi olla nuin hyvää. Enkä tajua sitäkään kuin porukka sanoo tuon olevan liian makeeta - eikä ole jos voisin syyä tuon kerralla kokonaan :D







Hassua, että otettiin nää alemmat kuvat perjantaina ja silloin oli vielä ihan vihreää ja nyt sitten aivan syysväreissä luonto. Tykkään ihan hulluna tästä viimesestä kuvasta kun Rocky näyttää jo niin isolta pojalta :D<3

Ps. teiän koirakuvayliannostusta odotellessa