tiistai 26. elokuuta 2014

Rentoa ja tyylikästä






Kuinkahan monta kymmentä koneen uumeniin unohtunutta asukuvaakin multa löytyy? :'D Tuo musta yläosa on Cannesista L&B nimisestä liikkeestä ja hintaa oli vain 10e. Sattuneesta syystä mun oli pakko ostaa samanlainen myös beigenä.. Tuo on onesize tuote ja sen venyvyytensä takia aivan älyttömän mukavan tuntunen päällä plus alle ei tarvii mitään kun on itsessään jo riittävän tukeva :) Monissa tämänkaltaisissa yläosissa kun tulee ongelma minkä malliset rintsikat onnistuis jotenkin taiteilla sinne alle niin, ettei niitä näy..


Mun pitäis viedä korjattavaksi niin puhelin kuin konekin - missä välissä? Ilman puhelinta nyt pärjäis ihan hyvin sen 2-3 viikkoa, mitä nää on veikkaillu, mutta missä vaiheessa voin koneen laittaa veke ku on niin paljon kuvahommia ollu ja kohta alkaa kouluhommat.. Kai se vaan pitäs viiä ja sitten keksiä keinot pärjätä :) Saispahan taas asioita hoidettua pois mielenpäältä!

Huomaan mun pukeutumisessa ison muutoksen ihan vaikka jo viimevuoteen nähden. Nykyisin tulee helpommin käytettyä löysiä vaatteita - kuten ylläolevia housuja - ja muuta rentoa, kun ennen tuntui kokoajan olevan pakko ahtautua kaikkeen tiukkaan ja ihonmyötäiseen. Mun vartalonmalli nyt on sellainen, että vyötärön ois hyvä näkyä, koska muuten näytän ihan säkiltä. En kyllä viimeaikoina oo kovin siitäkään jaksanu välittää. Itseasiassa en oo puoleentoista kuukauteen jaksanu laittautua ja kunnolla valita vaatteita. Tänäänkin oon ollu koko päivän kotona, kaupassa, eläinlääkärissä ja pihalla niin karmivan näkösenä, että ihan hätkähin. Miksen osaa olla silleen neutraalin ihan kivan näkösenä vaan joko pitää valita oikein hyvin vaatteet tai sitten veän päälle tyyliin sellasta, joiden yhdistelmästä tulee varmasti mahollisimman hirveä :D Harmi kun ei oo ketään ottamassa kuvaa tästä mun tän hetken lookista, en haluais huonoa kuvaa peilin kautta ottaa ku ärsyttää sellaset huonolaatuset kuvat. Anyway mulla on ylisuuret kammottavan amismaiset adidaksen kollarit, valko-pinkki vähän pelipaitatyyliä muistuttava paita, jonka reuna on niin pitkä, että näkyy takin reunan alta. Sen päällä viininpunanen kulahtanu huppari, jonka päälle oon vetäny vaaleansinisen tuulitakin, jalkoihin ruskeat maiharit ja päähän harmaan pipon. Mun hiukset on vielä korkealla nutturalla eli voitte kuvitella kuin hyvältä se pipoki näyttää :''D Sellaista sekamelskaa siis ja kaikki näistä vaatteista pipoa lukuunottamatta kuuluis jo pyykkikoriin ja osa jopa kirppikselle.. Pitäs ehkä oman henkisen jaksamisen ja hyvinvoinninkin takia yrittää näyttää ees vähän enemmän ihmiseltä.. :D Miksi tää on mulla näin ääripäissä?


maanantai 25. elokuuta 2014

Uusi perheenjäsen, Rocky



Muutoksen tuulia -postauksessa vihjailinkin jo vähän, että tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan myös yhden ison muutoksen. Siitä meni pari päivää niin tällainen rekkuli asteli taloon!





Jätkän nimi on Rocky. 90% ihmisistä on veikannut tai ollut varma siitä, että tämä on berninpaimenkoira, mutta ehei - tämä on australianpaimenkoira ;) Kieltämättä väritys ja pennun pyöreys tuovat mieleen pienikokoisen bernin. Aussiet ovat varmaan myös sen verran harvinaisempia ettei osa veikkaajista tiedä edes kyseistä rotua.

Paimenkoirat on aina olleet mun lemppareita ja jo pikkutyttönä ihastuin muutaman tutun aussieen ja käytännössä tämä on ollut lempparirotu siitä lähtien. Ainahan mää oon halunnu koiraa ihan älyttömästi. Pienenä halusin kissan, koiran ja pienen hevosen. Isä on kunnolla allerginen ja koirahaave jouduttiin siis hautaamaan. Nokkelana tyttönä ehdotin silloin pienenä myös sellaista, että muutettaisiin pois isin luota, jotta voitaisiin ottaa koira. Voitaisiin aina vilkuttaa isille kun kävellään koiran kanssa ohi. Isi raukka :'DD:(

Kaikki naapuruston koirat oli mulla hoidossa milloin mikäkin, käytin niitä pihalla ja opetin kaiken maailman temppuja. Rakastin eläimiä niin älyttömästi. Mulla oli Suuri koirakirja ja osasin ulkoa kaikki siinä luetellut rodut - tottakai bongailin rotuja aina ulkona ja kaikkia oli pakko mennä silittämään. Meidän mökin lähellä oli maatila, jossa vietin älyttömästi aikaa ja joskus talvella menin sinne junalla yksin ihan vaan viikonlopuksi hoitamaan eläimiä. Siellä oli koiria, kissoja, poni, hevonen, papukaija, chinchilloja, possuja, poro ja mitähän kaikkea muuta. Monta kymmentä lehmää, joiden kaikkien nimet muistin ulkoa ja osasin ulkomuistista niiden oikeat paikat navetassa. Mun unelma-ammatti oli tuolloin muuten karjakko.. ;-)

Jotain todella ikävää oli kuitenkin ilmennyt. Ensimmäisen kerran kun menin tuolle maatilalle olin aivan tukossa, nenä vuoti ja istuin terassilla itkua pidätellen kun silmiä kirveli niin paljon ja ne olivat punaiset ja melkein umpeen muurautuneet. Ilmeisesti niin suuri määrä eläimiä laukaisi jotenkin tämän allergian. Isälläni oli myös ollut aina kotona koiria, mutta hänelle puhkesi nykyinen paha allergia kun hän hetken asusti talossa, jossa oli useita koiria ja niiden lisäksi myös useita kissoja. Ilmeisesti sama homma tapahtui mulle. Sitkeästi kuitenkin halusin aina takaisin eläinten pariin ja allergia rauhoittui nopeasti. Melkein poikkeuksetta uusia eläimiä nähdessäni sain kuitenkin oireita ja silmiä kutitti niin paljon, että olisin halunnut repiä ne päästäni.

Ehkä olin niin pettynyt tai surullinen allergiastani ja pienen tytön päähän tulleesta ajatuksesta, etten koskaan voisi saadakaan mitään eläintä, että etäännyin kaikista eläimistä. Jotenkin en enää tykännyt niistä niin paljoa. Tätä kesti useita vuosia, jonka jälkeen tuli jonkinlainen tasainen vaihe. Huomasin siedättyväni tosi nopeasti eläimille ja yleensä sain tietystä yksilöstä oireita vain pari ensimmäistä kertaa, jonka jälkeen kaikki oli neutraalia. Otettiin silloin gerbiilejä, nekin kutitti alkuun vähän, mutta loppuivat nopeasti. Nyt syksyllä kolme vuotta sitten otettiin koira, Romeo. Alkuun sain myös siitä oireita kuten arvelinkin, mutta nekin olivat aika vähäisiä kun tiedostin sen, että pesin kädet ennen kuin aloin hankaamaan silmiäni. Pitkään asuin Romeon kanssa samassa talossa, eikä mitään oireita tullut. Nykyisin saan ehkä päivän tai parin ihan hitusen kutinaa kun nään Romeota useiden kuukausien jälkeen, mutta sen jälkeen taas totun ja oireet katoaa. Kai se on jotain nopeaa siedättymistä tms?

Vaikka alunperin Romeon ajateltiin kai pitkälti olevan mun ja sen lähtevän sitten mun matkaan ei näin kuitenkaan käynyt. Kun 15 vuotta olin haaveillut koirasta oli mulle selkeää kuinka haluan sen kouluttaa ja miten tietyt asiat hoidetaan. Eihän asiat tietenkään mene niin kun talossa on monta aikuista, joilla kaikilla on vähän eri visiot. Jollain tapaa "luovuin" vähän Romeosta ja annoin siitä tulla enemmän äidin ja pikkuveljen koira. Tottakai se on ihan yhtä rakas ja hoidan sitä niinkuin omaa, mutta ymmärrätte ehkä pointin! Joskus olisin ollut ihan kauhuissani siitä, että Romeo ehkä lähtee pikkuveljen mukaan, mutta nyt vaan ajattelen sen kuulostavan tosi ihanalta ja huomaan ettei mulla ole Romeoon sellaista omistavaa suhtautumista :)





Pitkän tarinan jälkeen palataan tähän nyt aidosti omaan koiraan ;D Moneen otteeseen oon sulkenut aussien pois rotuvaihtoehdoista ja hyvän aikaa mietin ottavani sekarotuisen, kun en osannut päätyä yhteen ainoaan rotuun.. Eihän tämä kuitenkaan ole kaikista helpoin rotu niin paimennus- ja vahtivietiltään kuin liikkumis- ja aktivointivaatimuksiltaan. Pitkän, pitkän pyörittelyn jälkeen tulin siihen tulokseen, että mielummin otan koiran, jonka kanssa saa oikeasti tehdä niitä asioita, joita koiran kanssa oon aina halunnutkin tehdä kuin pelkästään makoilla sohvalla. Tää on muutenkin ainakin vielä kunnon sylivauva kaikesta huolimatta 8) Toisekseen oon aina tiennyt haluavani älykkään rodun enkä mitään sellaista putkiaivoa, sellaseen mun hermot menis viikossa. Tämä on näyttelylinjainen eli ei niin työkoira ja tällä seikalla oli aika iso merkitys mun päätökseen.


Näiden kuvien välissä on viikko aikaa. Tää on kasvanu ihan älyttömästi jo siinä ajassa :D Vaikka kuin pennut onkin ihania niin mää vaan ootan kokoajan sitä ku tää pentuaika menee ohi ja sieltä kuoriutuu se 'oikea' koira :)

Ps. minu kieliotus >:D 



Nyt tosiaan Rocky on ollut meillä kaksi viikkoa ja on 12vkoa vanha. Tää ei missään vaiheessa oo koti-ikävöiny, ei itkeny sekuntiakaan kun hain tämän eikä sen jälkeenkään. Alkuun tää seuras mua ku hai laivaa (no vähän edelleen, mutta rotuominaisuuskin) ja aristeli vähän kaikkea. Ilmeisesti uusi paikka ja keskusta pelotti maaseudun jälkeen. Yritin sosialistaa tätä kaikkeen maholliseen ja käytiin kattomassa keskustaa, lasten leikkipuistoa, lastenvaunuja, lapsia, rautatieasemaa, baarin terassia, skeittaajia, tennistä, mummoja, pyörätuoleja, rollaattoreja, ruokakauppaa, toimistotiloja, vanhuksia, linja-autoja (myös kyydissä oltiin), moottoritietä, rautatien yli meneviä jalankulkijoiden putkia, vilkkaita risteyksiä, drive iniä, roska-autoa ja siis ihan kaikkea mitä vastaan vaan tuli :D Istuskeltiin alkuun millon missäkin kattelemassa maailman menoa ja esimerkiksi skeittaajat oli alkuun tosi pelottavia kun ne laudat rämisi niin älyttömästi varsinkin hypyissä, mutta vartissa nekin oli jo tylsiä >:) Hyvin Rocky oli aina alkuun turvassa mun luona, mutta pikkuhiljaa uskaltautunu enemmän ja enemmän eikä arkuutta enää juurikaan huomaa. Tuntuu oikeen hyvältä kun huomaa niin selvästi miten se sosialistaminen ja kaikkiin asioihin tutustuminen tuotti tulosta! Myös se kuinka oon yrittäny käsitellä koiraa ihan kaikin mahollisin tavoin - ei sano rekkuli vastaan yhtään mistään vaan on nykysin kaikesta ku lauhkea lammas. Muutaman päivän jälkeen käytiin reissu siellä kennelillä, josta hain tämän ja hymyillen se pariskunta kehui ja ihasteli kuinka koira oli jo niin leimaantunut muhun ja seuras sielläkin mua katseellaan. Tuli aika hyvä mieli :')

Jätkä tunnistaa hyvin nimensä ja tulee luokse kuin salama oltiin sitten sisällä tai pihalla. Antaa käsitellä ihan miten tahansa, esim kynsien leikkuussa, korvien putsaamisessa tai tassujen pesussa ei oo mitään ongelmaa. Autossa tykkää olla ja istuu tai makaa rauhassa sylissä tai penkillä. Tosi kuuliainen tapaus muutenkin, ei oo tuhonnut mitään muuta kuin pienen palan yhdestä kengästä. Uskoo kun pari kertaa kieltää ja monesti jättää saman tekemättä seuraavalla kerralla. Pärjää hyvin yksin, käytännössä nukkuu vaan (kyllä, oon kuvannu videolle). Ei oo kertaakaan täällä ollessa kakannut sisälle ja osaa kyllä pissata jo pihalle kun sen vaan vie ajoissa eli käytännössä on sisäsiistikin jo. Ainoat "ongelmat" on voimakas vahtivietti ja se ilmottaa mulle jos naapurin mummo vie roskia kun ollaan pihalla tai muutenkin jos ollaan jossain pihalla vaikka istumassa. Se on myös aika tarkka omista herkuistaan eikä haluais hevillä luopua. Ruokakipon ja kaikki "tylsät" herkut saa ottaa pois ilman mitään reaktiota ja kädessä ollessa superherkutkin saa ottaa pois, mutta silloin kun tuo itse saa viedä herkun muualle niin... Parempaan suuntaan sekin pikkuhiljaa ja yleensä se ekan ärhentelyn jälkeen antaa kyllä kosketella ja ehkä jopa ottaa pois ilman ärinää. Paljon ollaan tehty ja tullaan tekemään, että saatais nuo jutut pois ja kyllä ne on jo vähän parempaan suuntaan menneetkin.

Pienet hiomiset ja tästä tulee kyllä aivan pirun loistava koira - sen huomaa jo nytte!



PS. pakko kertoa vielä.. Oon siis yrittäny totuttaa ja opettaa tuolle jo vaikka ja mitä. Ollaan joitain kertoja menty pyöränkin kanssa ihan hitaasti tuolla takapihalla, koska musta ois niin loistavaa voida pyöräillä kaikkialle niin, että koira juoksisi nätisti vieressä. Tänään ajattelin napata pyörän mukaan ja testata pyörän vierellä hölköttelyä. On kuitenkin vähän eri asia juosta irrallaan tutulla ja turvallisella takapihalla 15 sekuntia kuin kaupungissa ja vieläpä lyhyessä hihnassa. Tää jätkä on vaan kaikin puolin niin loistava, että se vaan nätisti hölkytteli just siinä oikeessa kohassa just silleen niinku pitäiski. Nauroin varmaan puolet meiän matkasta ku se meni niin täydellisesti :D:D Ikää vasta 12 viikkoa ja aivan päällikkö tyyppi.. Ootan innolla, että tää kasvaa ja päästään kokeileen paremmin entä nyt näin pienenä kun pysty vaan muutaman minuutin matkan tosi kevyellä hölköttelyllä :)

maanantai 18. elokuuta 2014

Punaiset hiukset: kyllä vai ei?



Ei vitsi miten viimepäivät on menny ihan hujauksessa! Kiitos kaikille, jotka jätitte viime postaukseen kommenttia :) Samat fiilikset on aikalailla edelleen -kröhm eihän tässä oo menny ku viikko- mutta jotenkin tajusin sen, että itse tein itselleni tästä vaikeinta. Jotenkin elin niin kiinni tässä blogissa. Mulla on ihan pirusti kuvia, että haluan kyllä ne laittaa kun oon ottanutkin niin ehkä jatkossa päivittelen ainakin suurimmaksi osaksi vanhat kuvat alta poies ja sitten katon mitä tapahtuu. Hahah eli joskus vuoden päästä ku näitä on niin paljon.. Haluan kyllä siis postata yms, mutta en missään tapauksessa halua palata siihen edelliseen kun stressasin tästäki, vaan löytää sellaisen kultaisen keskitien ja postata kun ehtii ja jaksaa ilman, että ihan omatoimisesti alan ahistumaan siitä :'D

Oon luvannu kertoa punaisten hiusten plussat ja miinukset. Sitä postausta on muutamaan kertaan kyseltykki jo niin aattelin tehdä sen ja laittaa mukaan muutamat kuvat, jotka joskus aiemmin jo oon laittanut 'valmiiksi', mutten koskaan vaan löytänyt väliä saada niitä blogiin asti.


Punaisten hiusten plussat:

-näyttää laitettuina, meikin ja oikeanlaisten vaatteiden kanssa ihan tyrmäävän hyviltä!

 -erottuu massasta, ainakin jonkun verran

-korostaa meikattujen kasvojen hehkua

-nostaa tietyt värit vaatteissa aivan uusiin atmosfääreihin

-kerää paljon kehuja (jos ne sopii..)

Punaisten hiusten miinukset:

-juurikasvu näyttää vihertävän harmaalta lämmintä punaista vasten (tykkäsin jopa juurikasvusta vaaleanruskeissa hiuksissa..)

-ilman meikkiä naama on väritön ku lakana

-tietyt värit ja varsinkaan väriyhdistelmät ei välttämättä toimi kun hiukset tuovat niin vahvasti yhden värin lisää

-varsinkaan vihertävän juurikasvun kanssa vaatteiden väriyhdistelmät on vaikeita kun pitää ottaa huomioon hiusten punainen ja juuren vihertävä, sillä muuten näyttää ihan sirkukselta :D:D

-väri haalistui viikossa ja hiukset kärsi jatkuvasta värjäämisestä

-mun latva oli ennestään vaaleampi, joten juurikasvun tullessa ja värin haalistuessa mun päässä oli ensin vihertävän harmaata, sitten punaista ja latvoissa ihmeellistä vaaleanpunaista blondia porkkanaa

-ilman meikkiä hiusten värin huomaa tulleen purkista

-ei lähde pois ilman värinpoistoa


Yhteenveto:

Punaiset hiukset pystyy olemaan niin pirun upeat ja hyvän näköset, ettei mitään rajaa! Ne on kuitenkin itsessään jo niin 'laitetun' näköset, että ihmisen pitää olla muutenkin edes jonkun verran laitettu, etteivät hiukset näytä hassuilta tai övereiltä tai peruukilta. Miettikää vaikka miltä päällänne näyttäisi juhlamekko jos muuten oisitte ilman meikkiä hiukset sotkunutturalla? Toki asia on eri jos ihmisellä on luonnostaan punapigmenttiä niin punainen on paljon luonnollisempi.

Olin niin totaalisen rakastunut punaisiin hiuksiini silloin kun olin vasta värjännyt ne - jokaisen kymmenen värjäyskerran jälkeen siis - ja meikannut. Oon nykyisin varsinkin tosi laiska meikkaamaan tai laittautumaan, joten ne punaiset hiukset eivät päässeet oikeuksiinsa kovinkaan monesti. Te ootte yleensä nähneet kuvia mun punaisista hiuksista silloin kun mulla on ollut meikkiä naamassa - upealtahan ne ovat silloin aina näyttäneetkin.. 'Ongelma' on kuitenkin ollut niissä hetkissä kun en oo jaksanut panostaa ulkonäköön muuten. Mulla on tummat ja punaisiin hiuksiin verratessa kylmänsävyiset kulmakarvat, joten ne ovat eniten olleet ristiin punaisten hiusten kanssa jos en oo meikillä ns sävyttänyt niitä sopimaan yhteen.

Näyttäisi siltä, että punaisissa hiuksissa oli enemmän huonoja puolia, mutta se suurin hyvä puoli eli niiden upeus oli vaan niin suuri, ettei sitä voi käsitelläkään samassa mittakaavassa.. Mun kohdalla kysymys oli siitä haluanko hiukset, jotka on eksoottisen upeat vai helpot. Valitsin helpot ja palasin vaalean ruskeaan :) Kyllä kuitenkin kaiholla katselen niitä punaisia hiuksia silloin tällöin ja vielä joskus värjään ne varmasti takaisin kun aikaa kuluu ja muistan ainoastaan niiden upeuden >:D



Hassua miten mun kasvot näyttää eriltä näissä kun vasemmanpuoleinen kuva on vuoden takaa :D Onko tää ero vaan mun silmissä vai huomaatteko te samaa?



Käytiin jonkin aikaa sitten 1v-synttäreillä ja tässä suloisia pikkusia, joita siellä oli :)


















Etsin teille kuvaa tuohon ennen&jälkeen asetelmaan ja ajauduin viime syksyn kuviin. Olin vasta muuttanut tänne Jyväskylään ja aloittanut yliopiston. Mulle tuli niistä kuvista tosi outo olo. Esimerkiksi tämä tässä. Istun vaan sängyllä ja silti tuo kuva kertoo mulle niin paljon. Tavallaan tuun siitä iloiseksi, tavallaan surulliseksi. Vuoden takainen syksy oli ihan mahtavaa aikaa, mutta nyt kaikki on vielä paljon paremmin. Tavallaan oon surullinen siitä, että tuo aika on mennyt enkä sitä voi enää saada takaisin. Tapasin silloin tämän mun nykyisen poikaystävän ja kaikki oli niin jännittävää. Elämä kokonaisuudessaan oli jännittävää. Kaikki oli jotenkin auki. Onhan aikalailla kaikki vieläkin auki ja oon ihminen, joka haluaa mielummin olla tasapainoisesti ja rauhassa, mutta silti tämä syksy laittaa ajatukset vähän sotkuun :D Eniten ehkä kaipaan sitä mahanpohjaa kutkuttavaa tunnetta kun löysin tämän miehekkeen ja muuta ihanaa tunnemyrskyä, mitä siitä seurasi 8)

tiistai 12. elokuuta 2014

Muutoksen tuulia




Paljon on muuttunut. Monien asioiden suhteen, mutta käydään niitä nyt läpi yksi kerrallaan. Irtisanouduin töistä ja perustin toiminimen eli alan nyt tekemään kuvaushommia ihan oikeasti sen verran mitä näitä nyt voi 'oikeiksi' kutsua. Mulla on jo ens vuodelle ja ens kesälle lyöty lukkoon hääkuvauksia. Parasta ja tavallaan pelottavaa tässä on vaan se, ettei kukaan näistä henkilöistä oo koskaan nähnyt yksiäkään mun ottamia hääkuvia, sillä en varsinaisesti koskaan ole kuvannutkaan häitä. Vaikka joku ottaisi kuinka kivoja muita kuvia, niin en välttämättä uskaltaisi kuitenkaan luottaa hääkuviani tällaisen henkilön käsiin. Tai en tiedä.. Riippuu varmasti niin monesta tekijästä. Tavallaan tuntuu kuin kaikilla olisi älyttömät odotukset niille kuville, mutta ehkä musta itsestä vaan tuntuu siltä. Olisivat nämä ihmiset kai sitten valinneet jonkun varmasti ja todistetusti pätevän ammattilaisen. Apua, kai se vaan pitää luottaa, että mää osaan ja niistä kuvista pidetään! Tavallaan luotan kyllä ja onhan ihmisillä nyt omaakin arviointikykyä - tai pitäisi ainakin olla..

Oon jotenkin kyllästynyt hektisyyteen ja sosiaaliseen mediaan ja siihen, kuinka kaikkea tulee kokoajan hirveästi joka tuutista. Oon aina ajatellut olevani enemmän cityihminen ja oon haaveillut kuinka joskus tällaisena nuorena aikuisena asuisin Helsingissä. Kävelisin pitkin katuja, jotka ovat täynnä ihmisiä ja liikennettä, nauttisin siitä vilskeestä ja tuntisin olevani niin elossa. Nyt tänä kesänä mun mieleen on pikkuhiljaa enemmän ja enemmän hiipinyt ajatus siitä kuinka haluan maaseudulle. Mökille, metsään, järvenrannalle. Luopua puhelimesta ja tietokoneesta, kuunnella sitä kaunista hiljaisuutta ja lintujen laulua.

Blogista ehkä tuli mulle liian tärkeä ja kulutin siihen sekä jo pelkästään blogihommien miettimiseen liikaa aikaa. Nyt oon herännyt siihen, etten oo pitkään aikaan muistanut tarpeeksi huomioida niitä oikeita asioita. Nyt oon kyllästynyt blogimaailman teennäisyyteen ja ihmisten puhtaaseen ilkeyteen. Haluan keskittyä tähän mun oikeaan elämään, sillä oon ajattelemattani laiminlyönyt sitä.




Olin viikonlopun Oulussa ilman läppäriä ettekä voi kuvitella kuin kevyt olo mulla oli. Vietin aikaa vanhempien kanssa, näin paljon kavereita ja joka päivä istuin parhaiden kavereiden kanssa merenrannassa parkissa yökolmeen asti. Puhuttiin niin älyttömästi kaikesta, että mun ajatukset selkeyty ihan hujauksessa asiaa kuin asiaakin kohtaan. Ihmekään kun oon ollut stressaantunut ja ylianalysoiva kun oon missannut niin pitkältä ajalta tuollaiset terapiaistonnot kavereiden kanssa.

Aika naurettavaa kyllä, mutta mulla on ehkä jonkinmoisesti syttynyt haikeus ja epätoivo ihmisiin kun oon seurannut ikäviä kommentteja ja kirjoituksia täällä blogimaailmassa oli kyse sitten tutuista tai tuntemattomista. Kyllähän sen tietää, ettei netti ole oikea paikka tällaisen arvion tekemiseen, mutta silti.. Nyt kun näin niitä oikeasti hyviä ystäviä, jotka tietävät musta melkein kaiken, joille voi puhua mistä vain, joiden kanssa autetaan toisiamme ihan jo pelkästä rakkaan ystävän auttamisen riemusta, joihin on vaan niin vankka luottamus niin mun usko ja luottamus palasi takaisin. Miten oonkaan ollut niin ajattelematon, että oon antanut ikäänkuin itseni vääriin käsiin ja luottanut johonkin ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen ja halunnutkin uskoa siihen. Nämä oikeat ystävät eivät koskaan puhuisi musta pahaa ja jos puhuisivatkin niin asiat voisi selvittää ja väärinkäsitykset puida läpi, he eivät vain katoaisi tavoittamattomiin ja jättäisi asiaa kesken.

Oon ennenkin sanonut, että kaikista eniten mua häiritsee se kun asioista ei voida puhua ja kun kaikki otetaan vastaan niin mustavalkoisesti - pitäisihän jokaisen järkevän ihmisen tietää, ettei mikään elämässä ole niin mustavalkoista, muttei varsinkaan netissä. Tuntemattomat käyttäytyvät niin, mutta myös tutut. Heräsin jotenkin siihen, ettei tämä blogimaailma ole oikeasti sellainen paikka jonne haluaisin kuulua.

En oikein tiedä mitä aion tehdä tämän blogin suhteen. Nyt haluaisin vaan kadota täältä ja nauttia siitä oikeasta elämästä, jossa on aitoja, vilpittömiä ihmisiä ja kaikki arkisessa yksinkertaisuudessaan ihanaa. Haluan kuitenkin edelleen ottaa paljon kuvia ja mua pelottaa ajatus siitä, että ne vain odottaisivat jumissa mun läppärillä. Pysyisikö mulla innostus ottaa niitä, kun niillä ei varsinaisesti olisi mitään käyttöä?

Nyt aion pienentää mun elämässä ollutta blogiosaa ainakin kymmenen kertaa pienemmäksi ja antaa ajan kulua. Katsoa miltä tuntuu ja milloin jokin ratkaiseva fiilis syntyy.














Tää upea hapsukimono on saatu Sheinsidelta ja löytyy täältä!



Tää upea koira sen sijaan on mun ystävän Jennan pikku hauveli! Jenna on kyllä itsekin niin upea ilmestys, että huhhuh mikä paketti ku tuollanen koira vielä laitetaan vierelle.

Mun mielestä muuten on hassua, miten moni pitää rotikkaa, kultasta noutajaa yms isoina koirina, koska mun mielestä ne on jotenkin sellaisia koiran oletusarvokokoja :D Ne vaan on mun mielestä koiran kokosia, isommat on isoja koiria ja pienemmät on pieniä koiria.

Mulla saattaa muuten olla tulevaisuudessa vielä lisää muutoksia tulossa, ehkä kuulette niistä joskus tai jos en kirjoittele niin huomaatte instasta, ketkä sitä nyt seurailee :)

Mun on jo pitkään pitäny vinkata teille parista ihanasta ja koskettavasta postauksesta! Löydän näitä aina silloin tällöin ja yritän laittaa muistiin tai säilyttää välilehdissä, mutta eihän siitä koskaan tule mitään. Ulkomuistista kuitenkin löysin taas nämä postaukset kiitos ja mietteitä onnellisuudesta - käykää lukemassa :)

Katsotaan milloin päivittelen ens kerran tätä blogia (valokuvausblogiin laitan kyllä kuvia) ja ylipäätään keksin mitä aion tehdä jatkossa bloggaamisen suhteen. Siihen asti toivotan kaikille oikeen ihanaa elokuuta! Nauttikaa viimeisistä lämpimistä hetkistä, mutta älkää ahdistuko alkavasta syksystä :) Mun mielestä on ihanaa saada vetää villapaita päälle, käyttää nahkatakkia, pelastautua pipoon huonona hiuspäivänä ja jäädä hyvällä omatunnolla viltin alle tekemään jotain mieleistä!

<3